Kelpaako kelpaamattomuutta kelailla

Muistatteko kirjoitukseni Ihmisen erheellisyys sai kannattamaan sukupuolikiintiöitä heinäkuun alusta? Siinä kerroin Hewlett-Packardin tutkimuksesta, jossa miehet hakivat pestiä kun täyttivät 60% hakemuksen vaatimuksista ja naiset vasta täyttäessään vaatimuksen sataprosenttisesti. Tajusin tällä viikolla, että olen itse sortunut samanlaiseen toimintaan kuin nuo Hewlett-Packardin tutkimuksen naiset. Päättänyt itse, etten riitä.

ALOITIN TIISTAINA OPISKELUT Helsingin yliopiston Avoimessa yliopistossa. Olin jossain kohtaa elämääni muodostanut itselleni käsityksen, ettei yliopisto ole minun paikkani. Ajattelin ettei minulla ollut aivokapasiteettia moiseen toimintaan.
   Mielessäni ajatus yliopistosta sai arkun ympärilleen, kun kolmannella luokalla minulla todettiin lukihäiriö, jonka otin välittömästi osaksi identiteettiä ja massiiviseksi esteeksi kaikissa lukuaineissa menestymiseen. Nauloja tuohon arkkuun hakkailin itse vuosien varrella niin, ettei lukion jälkeen käynyt yliopisto edes mielessä.

Olen useamman vuoden arkana pohtinut, että olisiko yliopisto kuitenkin sitä, mitä kaipaan työskentelyni tueksi. Käsitykseni omasta yliopistoon kelpaamattomuudesta oli mielessäni kuitenkin niin vahvana, että oli vaikea ajatella toisin. Ja mihin ne perustuivat? Omiin, pääni sisällä itsekseen keksittyihin näkemyksiin kyvyistäni ja mahdollisuuksistani kehittyä. Käsitykseni olivat niin vahvat, että olin tehnyt kelpaamattomuudestani itselleni faktan.

KUINKA PALJON PÄÄTÄMMEKÄÄN OLLA TEKEMÄTTÄ, koska pelkäämme, että käy ilmi ettemme kelpaa. Keksimme päässämme itse syyn miksi tulemme torjutuksi ja perustelemme sen sekunnissa niin hyvin itsellemme, että emme edes yritä. On kyse sitten koulusta, virasta, treffeistä tai halauksesta. Todella usein, ennen kuin edes ilmaisee itseään ja toiveitaan torjuu itse itsensä. Meidän kaipuumme hyväksytyksi tulemiseen, tekee kelpaamattomuuden tunteesta tuskallista. Ja mikä  huvittavinta, kun torjumme itse itsemme, varmistamme torjutuksi tulemisen. Emme anna edes mahdollisuutta muulle.
   Tämänhän voisi perustella myös itsekkääksi teoksi, koska ei anna toiselle edes mahdollisuutta päättä vaan kantaa itse tuomarin viitan. Edellisen lauseen kirjoitettuani tempaudun miettimään onko itsekkyys itseasiassa jonkilainen defenssi kelpaamattomuuden pelkoon. (Jenni, takas aiheeseen!)

VASTAUS OTSIKKOON: ei liiemmin. Vähän voi, ihan pikkasen, mutta ei missään nimessä suuremmin. Sen verran, ettei tuu tehtyä mitään ihan älytöntä, paitsi jos on duutsoni, niin sitten kannattaa, koska se on se koko jutun idea. (Jenni, nyt lähtee taas raiteilta!)

Meidän sataprosenttiset osaamisemme ja kyvyt ovat merkintä siihen asti hankituista osaamisista ja kyvyistä. Ne eivät ole todistusta tulevasta, saati mahdollisuuksista. Ne ovat jotain, mitä siihen mennessä on tullut tehtyä tai opittua. Tulevaisuus selviää vain kokeilemalla. Harvoin todennäköisyydet onnistumiseen on tasan 50/50, mutta itse itsemme teilatessa todennäköisyys on sataprosenttisella varmuudella "ei".
   Minä olen jättänyt kysymättä, hakematta, tekemättä ja uskaltamatta. Olen kylläkin myös paljon kysynyt, hakenut, tehnyt ja uskaltanut. Ja nuo jälkimmäiset hihittävät edelleen. Tarkoitan, että rohkeus palkitsee kyllä maukkailla muistoilla.


Jenni pahoittelee rönsyävään kirjoitusta, mutta hänen riemunsa omasta uskalluksesta lähteä yliopiston penkille keneltäkään lupaa ja suostumusta pyytämättä letkeästi avoimen kautta, on aiheuttanut hänelle hetkellisen hurmoksen elämän mahdollisuuksista.


Tässä havainnekuva merkittävimmästä opiskeluun liittyvästä saavutuksestani, toistaiseksi.

Suositut tekstit