Siirry pääsisältöön

Jumitusta

Tulin Nokialle yksitoista päivää sitten. Muu perhe on Etelä-Afrikassa ja minun tarkoitus on vahtia vanhempieni kotia ja koiraa Nokialla kahden viikon ajan. Kun lupauduin tähän tehtävään, muodostin mielessäni romanttisen mielikuvan maaseudulle vetäytyvästä kirjoittajasta. No, Nokia ei varsinaisesti ole maaseutua, eikä kirjoittamisesta ole tullut mitään.
   Olen ollut täysin jumissa. En ole ikinä aikaisemmin kokenut tällaista, näin totaalisen täydellistä jumia kirjoittamiseni suhteen. Olen istunut koneen ääreen, istunut hiljaa, kädet valmiina painelemaan näppäimistön kirjaimia. Muutaman kerran olen tuottanut tuskaisen kivuliaasti kappaleen verran tekstiä, jonka olen heti perään deletoinut, koska olen tajunnut tuotokseni olleen kömpelöä kuraa.



Minusta on tuntunut kuin olisin kahlittuna omakotitaloon, keskelle omakotitaloaluetta. 10-15 vuotta sitten rakennettuja perheiden unelmia, perheitä, lapsia, koiria ja hyviä lenkkeilymahdollisuuksia. En kohtaa ketään missään ja olen yksin. Lähimpään paikkaan, mikä on Sale, on reilu kaksi kilometriä. Autoa tulee käyttää, mikäli mielii pois alueelta ja jokin siinä tuntuu niin vaivalloiselta ja raskaalta.
   Isossa asunnossa perässäni teputteleva koira on kuin minun henkilökohtainen vanginvartija. Mikäli kaipaisin huomiota anovaa katsetta, perässäni seuraavaa seuralaista ja sohvalla vieressäni makaavaa tuhisijaa, olisin parisuhteessa.



Minun on ikävä 34 neliön yksiötä Helsingin Kalliossa ja 200 metrin päässä kotiovestani sijaitsevat Ympyrätalon S-markettia & Alkoa sekä ravintoloita Rytmi, Talo ja Sävel. Kävelen kotoani vajaat 15 minuuttia Helsingin keskustaan.
   Ei ole sattumaa, että lukiosta päästyäni siirryin välittömästi pääkaupunkiimme, ja pienen harhailuni jälkeen Dubaissa ja Ylöjärven elokuvakoulussa, Helsinki veti minut nopeasti takaisin luokseen. Minun on hyvä kaupungissa.
   Viime keväänä kun halusin karata jonnekin keskittymään kirjoittamiseen valitsin toisen suosikkikaupunkini, Kööpenhaminan. 5-6 päivää viikossa istuin Kööpenhaminan ihanan kirjaston, Black Diamondin, työskentelysalissa. Kirjoittaminen sujui ja ajatus lensi, oli niin hyvä. Kaipaan Kööpenhaminaan.

Viikko sitten join kahvia tätini kanssa. Hänen haaveensa elämän ja arjen kulusta ovat hyvin erilaisia kuin minulla, mutta me ymmärrämme toisiamme. Vaihdettuamme kuulumisiamme tätini naureskellen totesi, "me olemme kaikki niin erilaisia". Minun ei tarvitse olla tätini kanssa asioista samaa mieltä, kunnioittaakseni hänen näkemyksiään. Kerron tämän siksi, että ymmärrän toisten haaveilevan perheestä ja elämästä omakotitaloalueella, vaikka se onkin minulle niin väärä ympäristö. Me olemme kaikki niin erilaisia ja se on ihan tosi OK!

Karkasin Tampereelle haukkaan happea taidenäyttelyyn. Suosittelen Jarmo Mäkilän näyttelyä Saara Hildénin taidemuseossa, joka on nähtävissä toukokuun lopulle asti. Kuvan työ: Purple haze.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Saako sanoa ääneen etsivänsä rakastajaa?

Niille jotka tuntevat minut, ei tule taatusti yllätyksenä se, etten etsi parisuhdetta. En kaipaa sellaista. Sen sijaan kaipaisin rakastajaa. Tästä syystä olen mm. Tiderissä ja ilmaisen siellä toiveeni selkeästi:

Free artist / writer. Helsinki, Finland.

Looking for a lover.

Älykästä keskustelijaa ja erinomaista lempijää.

HALUAN SIIS YSTÄVÄLLISESTI PROFIILISSANI KERTOA, että mikäli joku on etsimässä tyyppiä kenen kanssa iltaisin kääriytyä vilttiin telkkarin ääreen ja tulevaisuudessa miettiä lapsia sekä yhteistä asuntolainaa, niin minä en ole se tyyppi.
   Tinder-profiilissa käyttämäni sanat "lover" ja "lempijä" ovat ilmeisesti niin dominoivia, että ne sokeuttavat sanoilta kuten "älykäs" ja "keskustelija", vaikka minulle ne ovat yhtä oleellisia. Tähän ajatukseen olen tullut, koska niin kovin usein matchini aloittavat keskustelun todella tökeröllä ja limaisen vihjailevalla viestillä. Keskustelu alkaa niin väärällä kulmalla, että se tyssää ekaan heittoo…

Mä oon 32, - ja miks sitä ei sais kysyy?

Oli vuosi 1986. Olof Palme oli kuollut kuukautta ennen ja Tsernobyl toimi vielä kuukauden. Sunnuntai oli juuri vaihtunut, valo alkoi hiljalleen valtaamaan tilaa yöltä. Silloin minä synnyin. Viikko sitten siitä tuli kuluneeksi 32-vuotta.

"Hyvää syntymäpäivää! Paljonks sä täytä, jaa mut ei sitä saakkaan kysyy."
"Onnea! Kysyisin ikää, mutta sitä ei voi."

Miksi? Minä kerron ihan mieluusti. Miksi naisen ikää ei saa kysyä ja miesten sitten saa? Siksikö, että miehillä ikä on vaan numeroita ja naisilla sen sanominen paljastaa hänen heikkoutensa, vanhenemisen?
   Tuolla fraasilla, ettei naisen ikää saa kysyä, ei muuta tarkoitusta kuin pitää yllä ajatusta, että naisille ikääntyminen on huono asia ja miesten elämää se puolestaan ei haittaa. Minä en ole tätä koskaan ymmärtänyt. Olen aina ollut ilolla ja ylpeydellä kertomassa omaa numeroani, jos sitä joku kysyy. Minä olen elänyt ja nähnyt tätä maailmaa nyt 32-vuoden ajan. Minulla on kokemusta tästä elämästä 32-vuoden ajalta.

Kun …

Leimaa peläten kohti uraa - tarinani työttömyydestä

Olen pitkään halunnut kirjoittaa työttömyydestä ja siihen liittyvistä mielikuvista. Minua pyydettiin hiljan kirjoittamaan erään järjestön blogiin teksti hieman aiheeseen liittyen, suostuin. Sen lisäksi keskustelu aktiivimallista on tehnyt tästä aiheesta nyt ajankohtaisen, joten ehkä nyt on aika tuoda minunkin ajatukseni sanalliseen muotoon.

Virallisesti olen ollut heinäkuusta 2016 työttömänä. Olen ollut satunnaisilla keikkatöillä ja Kelan tuilla talouttani kipuillen kasassa pitänyt työtön työnhakija. Ensimmäisen kerran olin aikeissa kirjoittaa työttömyydestä, kun kävin TE-keskuksen työttömille pakollisessa tilaisuudessa. Halusin kirjoittaa siitä kokemuksesta, mutta todellisuudessa koko ajatus siitä, että olen työtön työnhakija tuntui niin häpeälliseltä ja inhottavalta, etten kyennyt siitä silloin kirjoittamaan. Ei ole kivaa olla työtön.

Nyt uskallan aiheesta kirjoittaa, koska näyttää siltä, että omat ponnisteluni uran rakentamisen suhteen alkaa tuottaa tulosta. Minä olen saanut jo teh…